Heidin maailma

KUMMLINGENIN KÄRPÄNEN

Olin kuullut matkalta jo monta kummallista tarinaa Jaden ja Heikin kertomana. Kaikki alkoi siitä, kun vuonna 2008 Kaksi uhkarohkeaa, tyttöni ja ystävämme Heikki päättivät lähteä "seilaamaan" Ahvenanmaalle, heikin kesken tekoisella lautalla. Lautta oli silloin 2m lyhyempi ja siinä oli neljä toplppaa jonka varassa oli pelkkä katto. Ei ollut seiniä suojana. Ponttoonit olivat myös nykyistä lyhyemmät.

Olin luonnollisesti kauhuissani tyttäreni puolesta, mutta en pystynyt estämäänkään matkaa.He lähtivät äkkilähdöllä ja puolet tarvittavista varusteistakin jäi kotiin. Mutta vaikka likkani kärsi vilusta ja nälästä matkan aikana, he toivat tullessaan hauskoja tarinoita. Matkan aikana he tekivät tuttavuutta mm Kummlingenin kärpäsen, hymyilevien hyppykalojen ja tappajapääskyjen kanssa. Olin itse lähes joka kesä ollut lähdössä Ahvenanmaalle, mutta nyt 2011 tuli vihdoin tilaisuus.

AHVENANMAAN REISSU 2011

Huom. Nämä tekstit ei ole tarkoitettu huumorintajuttomille. Hauskoja ja mukavia lukuhetkiä!

LOKIKIRJA AVATAAN

29.7.2011 klo 22.00

Tästä matkamme alkaa. Lähtöä on suunniteltu koko heinäkuun, mutta ilmojen herrat pitivät huolen viivästymisestä. Täänäänkin on ukkospuuskia lupailtu eteläsuomeen, mutta lähdemme tästä piakkoin kohti länttä, Ahvenanmaata.

Tänään iltapäivällä tuli pikapäätös lähtemisestä. Mitä sitä enää odottelemaan. Tavarat pakattiin vauhdilla (toivottavasti kaikki on mukana) ja kaupan kautta matkaan kohti pyhärantaa. Heikin lautta oli Pyhärannassa hänen mökillään. Matkalla Heikki tarttui äkkiä auton rattiini, kun aioin kääntyä rampille. Ihmettelin että mitä ihmettä oikein teet ja Heikki totesi, - et kai meinaa Poriin mennä? No hups, tyypillistä minulta, aina kääntymässä väärään suuntaan! Päästyämme Turkuun menevälle rampille huristimme innokkain mielin kohti pyhärantaa.

Tällä hetkellä olen asettunut makaamaan lauttaan ”sängylleni” vihko sylissäni. Ei tämäkään ihan kitkatta sujunut. Kun siirsin patjat ennen petausta (sänkyyn oli kuollut varmaan 100 kukkakärpästä. Mistä nämä kärpäset ovat oikein tulleet?) huomasin, että alin patja oli likomärkä. Ikkunan tiivistys oli taas vuotanut. Sen piti olla jo kunnossa. Heikki joutui tiivistystehtäviin ja lähtö siirtyi taas hieman. Heikki on onneksi nopea.

Tuuli tyyntyi täysin ja hyttyset tulivat lauttaan. En pitänyt siitä ollenkaan ja mietin jo, etten lähde ollenkaan mukaan. Kirotut verenimijät. Muistin kuitenkin sillä hetkellä, että oli ostanut jo viikkoja aiemmin oikein kunnon moskiittoverhon, joka ripustetaan sängyn ylle. Sanoin Heikille ettei ajeta metriäkään ennen kuin saadaan se paikoilleen. Itkekää hyttyset!

Heikki käynnisti koneen ja sanoi; -matkalle kohti uusia seikkailuja!

Päästiin lähisaaristoon ja molemmat havaitsivat oudon pintavärinän vedessä. -Näitkö tuon? kysyin vilkaisten Heikkiä.
- Sitä minäkin katsoin. Jokin iso on tuossa pinnan alla. Tuossa kohtaa ei ole kiveäkään.. Ensimmäinen merihirviö havaittu, Heikki totesi. Emme osanneet selittää mikä se oikein oli. Olisiko voinut olla vaikka hylje? Päätettiin kuitenkin, että se on Rännin hirviö. Rännin viheltäjän olimme jo kohdanneet ja siitä Heikin lauttakin on saanut nimensä. Rännin viheltäjä on ainoa lajinsa oleva kaksineuvoinen lintu joka asuu Ränni nimisessä saaressa maan alla. Kukaan ei ole koskaan nähnyt sitä, mutta sen lumoavan laulun ovat monet merenkävijät kuulleet.

Jouduimme aikamoisiin maininkeihin heti ensimmäisellä aukealla. Ensin ei tuntunut miltään, mutta mainingit nostivat sivuttain keinumisen lisäksi rajusti lauttaa ylös alas. Kirjoittaminenkin keskeytyy pahaan oloon. Ei voi olla pää alaspäin, pyörryttää.

LYÖKKI
Rakas lokikirja. 30.7.2011 klo 08:45

Huomenta. Heräsin epämääräiseen järsimis ääneen. Nopeat askeleet kipittivät edes takaisin katolla. Hiiriä? Joku lumikko? Mikä siellä on? Herätin Heikin yksinpuhelullani. Kömmittiin ylös peteistämme ja rynnättiin ovelle. Ei näkynyt mitään. Kiivettiin vielä katolle, mutta mikä sitten lienee siellä ollutkin, se oli lähtenyt käpälämäkeen. Heikki meinasi, että se oli lintu. Epäilin sitä vahvasti. Mikä lintu mukamas kipittää niin nopeilla askelilla? Tultuamme katolta, vilkaisimme kelloa. 7:30. - Mitäs tässä enää nukkumaan. Sanoin haukotellen.

Katselin ympärilleni uteliaana. En ollut vielä päivänvalossa nähnytkään minkälaisessa paikassa olimme. Viime yönä keinuttuamme muutamia tunteja olin tullut niin merisairaaksi, että Heikki keskeytti matkanteon ja etsi suojaisan poukaman jossa yövyimme. Itse asiassa Heikki löysi vahingossa Lyökin venesataman. Siellä oli lautalle juuri sopiva tyhjä laiturikin. Yöllä rantauduttuamme, oloni oli kuin pahimmassa krapulassa. Olin vakaasti päättänyt keskeyttää jo alkuunsa tämän reissun. Alussa vasta oltiinkin. Heikki valaisi minulle karttaa ja näytti, että ollaan tultu vasta 1/10 osaa matkaa. Sillä hetkellä vasta ymmärsi jotenkin mitä oli vielä edessä. Heikki kysyi, - meinaatko jatkaa? - Jos on tällaisia aaltoja ja voin näin pahoin en pysty. Vastasin lannistuneena. Suljin silmäni ja näin itseni palaamassa maitojunalla kotiin. - Olen varmasti koko maapallon surkein merimies. Mutisin itsekseni. Nukahdin nopeasti ja heräsin hyttysen ininään. Miten sekin voi kuulostaa yöllä 120 desibelitä? Kohta se pistää minua, enkä mahda sille mitään. Mitään ei kuitenkaan tuntunut, ääni vain kuului. Ihmettelin hetken kunnes muistin ystäväni moskiittoverhon! Hyttynen kiersi pääni ympäri vielä kymmenisen minuuttia ja päätti viimein turhautuneena mennä puremaan Heikkiä.

Nyt aamulla kannella seistessäni, aamuauringon lämmittäessä, pääskysten lentoa hymyillen seuratessani ja hengittäessäni syvään raikasta meri-ilmaa, olin täynnä elämän- ja seikkailunhalua joka sykkii kutsuvasti rinnassani.

Lähdimme Heikin kanssa käymään metsässä, "luonnollisille tarpeillemme", paluumatkalla pysähdyimme molemmat ymmällämme. Näimme kummallisen näkymän. Nimittäin keskellä metsää kallion laella oli pihakeinu. - Heikki, näetkö saman kuin minä? Tuolla mäen päällä on pihakeinu..? - Joo niin näyttää olevan. Ihmettelimme näkymää ja arvailimme miksi ihmeessä se sinne on sijoitettu, keskelle metsää? Taloa ei näkynyt eikä mitään muitakaan rakennuksia johon se olisi voinut järkevästi yhdistää. Toki, kun keinussa istuu, siitä on näkymä merelle, mäen päällä kun oli. Kuka sitten haluaa istua siinä miljoonien hyttysten ruokana ja ihailla merta? Tai nyt miksi se siihen onkaan tarkoitettu. Yleensä asioille kuin asioille löytyy jokin järkevä selitys. Yksi on uskonnot. Onhan niitä jotka ruoskivat itseään tehtyään synnin. Eli synnin tehnyt istuu keinuun ja odottaa..Toinen mieleen tullut on kuppaus. Tämä tapa on vain siistimpää, sanoisinko hienokuppausta. Verihän ei varsinaisesti valuisi vaan kulkeutuisi siististi torvea pitkin. Vielä mainitakseni, keinu oli valkoinen. Niin, että varmasti näkyy, hmm..? Ei keksitty kyllä mitään kovin järkevää, joten jääköön valkoinen pihakeinu keskellä metsää ikuiseksi arvoitukseksi.

Kuten jokainen on jo ehkä aavistanut matkani on sittenkin jatkunut. Istun parasta aikaa lautan katolla mukavassa nojatuolissani kirjoittamassa lokiamme. Heikki ja ihanat kukkakärpäset seuranani. Pienet iloiset mustakeltaoranssiset pörriäiset ovat ylen kiinnostuneita paperistani, kynästäni ja sormistani. Niitä on paljon ja saavat minut nauramaan. Miten voivatkaan pienet asiat tuottaa niin suurta iloa ja merkitä niin paljon? Tunne joka valtaa sydämen ja sielun. Minulle ne merkitsevät.

Ihminen voi nähdä kaikkea pahaa, rumaa ja merkitsemättömyyttä ympärillään. Mutta kun elää juuri tässä, nyt hetkessä maailma muuttuu. Ihminen alkaa kiinnittää huomiota pieniin asioihin ja pienet asiat näyttävät äkkiä kauniilta ja pienistä asioista tulee suuria ja ne saavat merkityksen.

Palatakseni taas pieniin ihastuttaviin kukkakärpäsiin. Oltiin lähestymässä saarta ja sanoin Heikille, että nämä kukkakärpäset pitäisi olla maissa kukkasissa eikä täällä lautassa. Ei niillä ole mitään ravintoakaan täällä, miksi ihmeessä ne haluaa täällä hengailla? Päätettiin rantautua, ei kukkakärpästen tähden, mutta ajattelin huojentuneena, että pääsisivät nyt maihin luonnolliseen ympäristöönsä, imemään mettä ja levittämään siitepölyä, niin kuin niiden kuulukin tehdä. Minulla oli aika työ hätistellä tai oikeammin kerätä kaikki kukkakärpäset lautasta ulos, mutta sain kovan työn ja tuskan jälkeen viimeisenkin maankamaralle.

Kävin uimassa ja pian sen jälkeen lähdettiin taas matkaan. Laitoin aurinkorasvaa, ei voi olla liian varovainen, sitä paitsi uv oli 6. Kiipesin katolle ja istuuduin nojatuoliin. Otin vihon ja kynän syliini, henkäisin raikasta meri-ilmaa ja aloin taas kirjoittamaan huomatakseni, että kukkakärpäsiä oli matkassa nyt entistä enemmän. Olivat ottaneet kaverinsakin mukaan! Kirjoittelin nämä kaverit sormissani, yksi kussakin sormessa, Ne siirtyivät sormiini käveltyään ensin paperillani jossa sain väistellä ja varoa niitä jonka jälkeen kiipesivät kynää pitkin sormeeni, asettautuivat siihen ja laittoivat siivet tyytyväisinä suppuun ja alkoivat huilata. Tämä oli kyllä eriskummallinen kokemus. Yritin keksiä jotain selitystä näiden outoon käytökseen, mutta en keksinyt oikein muuta, kuin jos ovat jotenkin sairaita, kun eivät osaa vältellä ihmistä. Tai jos ne yksinkertaisesti tulivat pummilla Ahvenanmaalle?

Olin iloinen päätöksestäni jatkaa matkaa, istuessani katolla ja ihaillessani maisemia lämpimässä auringonpaisteessa jota suolainen merituuli vilvoitti juuri sopivasti. Pidin vähän taukoa kirjoittamisesta ja kukkakärpäsetkin näyttivät kaikki nukkuvan rauhallisesti, syvää unta, sormissani. Nyt ne olivat todella ystävystyneet kanssani. Olivat vallannet minut omaksi alueekseen. Omaksi alustaksi. Olen jo tullut osaksi luontoa.

Ylitimme parasta aikaa aukeata, oikealla näkyy Putsaari ja vasemmalla Ukin tuulimyllyt. -Ajatella Heikki. Saan nyt olla vain. Ei tarvitse miettiä; täytyy siivota, tiskata, mennä kauppaan, maksaa lasku, mennä töihin, huoltaa auto, hoitaa eläimet jne. saan oikeasti vain istua ja olla. Nauttia juuri tästä hetkestä täysin rinnoin. Tämä on elämää. Hymyilin hyvin tyytyväisenä olooni. Heikki nyökkäili ymmärtäväisenä, hän oli kokenut näitä reissuja jo lukemattomat kerrat. Yli 20 vuotta seilannut meriä ja käynyt joka kesä Ahvenanmaalla.

klo 13.35

Rantauduimme pieneen kauniiseen poukamaan Hylkilettoon. Aurinko paistoi ja ilma oli tyyni ja lämmin. Päätimme pitää ruokatauon. Heikki valmisti itselleen puuroa ja minä päätin valmistaa itselleni raikasta salaattia ja metsäsieni pastaa. Odottaessani vuoroani menin uimaan puhtaaseen kirkkaaseen veteen. Tunsin syvää kiitollisuutta, että on vielä puhtaita vesiä jossa voi uida. Aterioidessani lautan terassilla ohitsemme ajoi muutamia veneilijöitä jotka tuijottivat kummissaan Heikin alusta. Tähän oltiin jo totuttu. Mihin vain menimme, meitä katsottiin ihmeissään, mutta kohta jo ihmiset hymyilivät, nostivat meille peukkua ja ottivat kuvia. Erityisen innostuneita olivat, kun istuimme katolla. No, se olikin kaikkein hienoin tunne. Sitä tunnetta ei rahalla saa.

Isuessamme rauhassa katolla en ollut uskoa silmiäni. Vau! Mikä tuo on?

Oli aika mahtavan kokoinen vanhanaikainen purjealus. Otin nopeasti kameran esiin ja huomasin zoomatessani alusta, että siellä "vastakuvasi" usea ihminen. Me oltiin heidän mielestään se "VAU". Olipas huvittava tilanne.

Jatkettiin taas matkaa hienossa säässä. Noin puolen tunnin kuluttua alkoi pilvistyä. Iso tumma uhkaavan näköinen pilvi tuntui seuraavan meitä aina vain. Alkoi jo pisaroida ja siirryin sisätiloihin. Oli alkanut hieman keikkumaan. Aurinko alkoi pilkottaa taas pilvien raosta ja Heikki kysyi jatketaanko matkaa sillä edessä oli aukean ylitys. Sanoin, että jatketaan vain. Olinhan pystynyt jopa kirjoittamaan viimeisen puolen tunnin ajan vaikka lautta oli keikkunut jonkin verran. Suunnataan kohti Vähävarestusta ja sen ohi koti Isovarestusta joka häämöttää aika kaukana.

Klo 14.50

Pysähdyimme ja rantauduimme Isovarestukseen. Pieni tauon paikka. Kaunis saari jota olisi ollut kiva lähteä kiertämään ja tutkimaan tarkemminkin, mutta Ahvenanmaa kutsuu! Kerkesin kuitenkin hetken ihailla eri perhoslajeja ja mitäs muutakaan kuin kukkakärpäsiä. Mietin tätä runsasta hyönteislajistoa joiden kanssa ollaan väkisinkin tehty lähituttavuutta, ne jotka änkeävät lauttaan, kuin magneetin vetäminä ja ne jotka asuvat vakituisesti lautassa. Isot lihavat mustat hämähäkit joita saan illalla seurata, inhon väristysten kiitäessä selkärankaani pitkin, kun ne alkavat laskeutua verkkoaan pitkin alas. Makuupaikkani molemmissa nurkissa asuu yksi ja ikkunan ulkopuolella asuu useampi sukulainen. En todellakaan aikonut koko matkaa matkustaa näiden kaverien kanssa ja mietinkin jo sotasuunnitelmaa päästää eroon näistä inhottavista olioista. Ilman "moskiittoturvaverkkoani" olisin jo hälyttänyt meripelastushelikopterin hakemaan minut kotiin!

Matkamme jatkui taas. klo 16:15 olimme ylittäneet ison aukean. Ohitamme parasta aikaa merivartiosto asemaa Susiluodossa. Suuntamme kohti Tappajapääskysaarta ja sieltä kohti vierasvenesatamaa Jurmossa jossa suunnittelimme yöpyä. -Nyt ollaan vaarallisilla vesillä, Heikki totesi rauhallisesti. - tässä on pahat matalikot. En oikeastaan hätkähtänyt. Tiedän jo ennestään, että Heikki ajaa omia reittejään. Hän tietää jokaisen kiven ja matalikon Rauman ja Ahvenanmaan välillä.

Keikuimme kohtalaisissa mainingeissa toista tuntia, kun Heikki päätti rantautua Katanpäähän tekemään "määräaikaishuoltoa" lauttaansa. Nyt on hiljainen hetki. Heikki puhdistaa lautan kylkiä merirokosta ja levistä ja minä päätin, että oli aika poistaa koko kukkakärpäspopulaatio lautastamme. Tällä kertaa pysyvästi. Ne olivat käyneet jo rasittavaksi. Seurasivat minua ulos ja sisälle. Kun kävin sängylle maaten ne tulivat myös. Nuku nyt joka sormessa kukkakärpänen. Piti hätistää ne sormista irti, jonka jälkeen ne surisivat ikkunoissa.

Menin ikkunan eteen ja mietin miten ne ottaisin käteeni. Ei tarvinnut miettiä, kun jo ensimmäinen asettui hyvin kiitollisena sormeeni takaisin, muut tulivat myös. Niin paljon, kun vain mahtui. Ne siirtyivät sormiini, kuin olisivat aina tehneet niin. Tunsin itseni vähintäänkin eläinten kesyttäjäksi. Tämä oli jo hyvin outoa. -Tämäpä kävikin helposti, totesin vieläkin lievästi hämmentyneenä, mutta tyytyväisenä. Siirsin käteni oven raosta ulos. Oven raosta siksi, että en aikonut päästää niitä enää takaisin. - No niin lähtekääpä siitä sitten! Kukat odottaa teitä janoisia matkalaisia. Mitään ei tapahtunut. Heilautin kättäni ja käskin niiden lähteä lentämään. Mutta niillä ei ollut aikomustakaan lähteä yhtään mihinkään. Päätin vielä tehostaa heilautuksia, mutta mitään ei tapahtunut. Ne olivat suorastaan liimautuneet itsepäisesti käteeni. Päätin puhaltaa kovasti niitä päin, mutta ne laittoivat pienet sievät siipensä suppuun ja kääntyivät urheina tuulta kohti tarrautuen entistä tiukemmin sormiini. Puhalsin entistä lujempaa ja ravistelin kättäni, - teidän kuuluu lentää. Tuonne noin. Siellä on kukkia ja mettä, menkää nyt sinne! Ei mitään. Näin vain lauman syyttävän surullisia katseita. Kaikki tuijottivat minua järkähtämättömin ilmein. Oli pakko kääntää katse pois. Pakitin oven raosta sisään ja jätin käden ulkopuolelle. Vilkaisin välillä oven raosta. Kukaan ei liikkunut. Huokasin ja avoin oven auki. Hyvä on, tulkaa tänne! Ja niin kaikki pienet ystäväni lensivät riemuissaan ovesta sisään ja vakikaverit asettuivat kukin omaan sormeensa.

Kukkakärpäspopulaatio koossa seuranani kirjoittamassa jälleen. Niin kuin ovat tehneet koko päivän. Ovat käyneet kanssani maissa, ollaan yhdessä tehty leipää syöty yhdessä pullaa, johon erityisesti ihastuivat. Itse en saanut, kun pari haukkua, kun jouduin jo luopumaan "saalistani". Pelkäsin, että haukkaan ne seuraavassa suupalassani. Siirsin pullanpalan lautan katolle viereeni. Vakikaveritkin luopuivat sormipaikoistaan hetkeksi herkuttelemaan. Porukkaan liittyi kaksi lihavaa ja kiiltävää paskakärpästä. Mistä ihmeestä nekin ilmestyivät, oltiin sentään keskellä merta? No, olihan tuo vaihtelua niiden ällöttävään ruokavalioon.

Klo 17.30 saavuttiin Tappajapääskysaarelle. (Lill Klyndan)
Tappajapääskysaari:

Näin jo kaukaa aavemaisen talon korkealla kukkulalla. Se piirtyi taivasta vasten tummanpuhuvana aina välillä puiden lomasta. Olin todella utelias pääsemään juuri tähän nimenomaiseen saareen. Olin kuullut tästä paljon kertomuksia. - Tappajapääskysaari on saanut nimensä pääskysistä joilla on ilkeät terävät kulmahampaat, jolla iskevät viattoman uhrin kaulaan. Jos niitä on vain muutamia ei ole mitään vaaraa, mutta kun ne tulevat laumana ei ole mitään mahdollisuuksia. Heikki tarinoi vakavana.

Heti, kun saavuttiin rantaan alkoi paikan mystisyys jo tuntua. Outoja värinöitä hiipii pitkin ihoa. Ihan, kun olisi siirtynyt ajassa tuhat vuotta taaksepäin. Aika tuntui pysähtyneen. Rannassa seisoi harmaa ajan patinoima pieni kalastajamökki. Hyppäsin lautasta ikivanhalle kivilaiturille. Kivien välistä törrötti siellä täällä vielä muutama tuulen, veden ja sateen muokkaamia paaluja. Ne olivat jo pitkälle lahonneita ja niiden harmaa väri heijastui veden pintaan. Vilkuilin taakseni hakien katseellani Heikkiä. Epäröin nousta kivilaituria kohti kummitusmökkiä. Naurettavaa, nuohan on pelkkiä keksittyjä hauskoja kummitustarinoita. Siirryin reippaammilla askelilla kohti mökin ovea. Itse asiassa mökkiä käytetään tänä päivänä yöpymiseen ja monet merenkävijät ovat sitä aina välillä fiksanneet vähän kuntoon. Siirsin pönkän oven edestä tartuin salpaan ja väänsin ja ovi lennähti auki. Sisältä ei tullut luurankoa miekka kädessä vastaan, mitä jo kuvittelin päässäni. Sisällä oli sen sijaan pari sänkyä, pöytä ja penkit ja muuta pientä kalustetta. Kaivoin ensimmäisenä vieraskirjat esiin. Etsin Jaden ja Heikin käyntiä vuodelta 2008, mutta Heikki sanoi etteivät he olleet kirjoittaneet sinne mitään. En ymmärtänyt sitä ollenkaan. Tottakai tällaisiin kirjoihin pitää aina kirjoittaa. Ne on mukavia muistoja tulevaisuudessa ja kiva lukea vuosien päästä. Niinpä minä kirjoitin Tappajapääskysaarelle terveiset minulta ja Heikiltä.

Tutkittuani pientä kalastajamökkiä tarpeeksi päätimme lähteä katsomaan itse tappajapääsky taloa kukkulalle. Päästäksemme talolle meidän oli ylitettävä toinen kivisilta joka oli ranta laituria pidempi. Kivien raoissa asui kuulemma pahanmaineiset jättihämähäkit. Kivisilta oli niiden päämaja. Tieto tästä, oli sitten fiktiota tai faktaa ei yhtään innostanut meikäläistä ylittämään sitä. Tiirailin hysteerisenä joka kiven koloon ennen kuin astuin askeleen. Kovin isoja hämähäkkejä ei näkynyt, mutta lyön silti pääni pantiksi, että siellä asuu koko seudun suurimmat rantahämähäkit.

Rantahämähäkkien asuinsija

Ylitettyämme kivilaiturin tulimme polulle joka nousi jyrkemmin kohti kummitustaloa. Mahanpohjassa kutkutti jännityksestä. Vilkaisin ylös ja näin talon. Se kohosi uhkaavana kallion laella. Sen harmaanränsistynyt olemus kertoi kävijöille menneisyyden tarinoita. Tämä oli todellinen kummitustalo. Kiivettyämme ylös vaikutus talon kammottavuudesta vain kasvoi. Samassa parvi pääskyjä kaarsi yläpuolellamme. - Onko nuo niitä? Kysyin Heikiltä valmiina maastoutumaan lähimpään kallion koloon. -Ne on juuri niitä. Heikki tarkkaili pääskyjä hetken. - Niitä on liian vähän, voit olla rauhassa. Nyökkäsin hieman epäluuloisena ja seuratessani Heikkiä taloon, mietin kuinka isot kulmahampaat niillä oikein oli?

Jouduimme kiipeämään sisään, koska rappuset olivat romahtaneet jo varmaan 50 vuotta sitten. Menimme eteisestä suoraan huoneeseen jonne monet kävijät vuosien varrella olivat raapustaneet nimimerkkinsä. Siellä oli myös Jaden ja Heikin nimet muistona retkestä talolle vuodelta 2008. Raapustimme nimimerkkimme ja Heikki esitteli taloa, se mitä siitä oli vielä jäljellä. Toinen puoli oli täysin romahtanut, vaikka katto oli edelleen paikoillaan, vaikkakin hyvin huterasti, ainakin täällä romahtaneen puolen päädyssä. Täällä oli myös iso tulisija. Se oli pysynyt ihmeen ehjänä. Olikohan tämä huone ollut joskus iso tupakeittiö? Koitin kuvitella mielessäni miltä tämä arvoituksellinen talo oli näyttänyt sata vuotta takaperin, jolloin se oli ollut todennäköisesti aika uusi. Minkälaisia ihmisiä tällä karulla saarella oli asunut? Oliko tämä kenties majakanvartian talo? Oliko täällä asunut kokonainen perhe?

Tappajapääsky

Olin vielä otsa rypyssä mietteissäni, kun huomasin, että kattoparruissa näkyi liikettä. Sieltä tuijotti minua vaaniva silmäpari. Tappajapääsky. Siirsin vaistomaisesti käden kurkulleni, sykkivän valtimoni suojaksi. Otin äkkiä kameran, pelkäsin, että lintu kerkeää lähtemään lentoon ennen kuin saan kuvattua sitä. Todistusaineistoa, jota olin henkeni kaupalla kuvannut. Mutta pelko oli turhaa. Emo hautoi munia eikä sillä ollut aikomustakaan syöksyä kurkkuuni. Siristin silmiäni, koitin nähdä parrujen varjoon, näkisinkö edes pienen välähdyksen terävistä kulmahampaista? Mitä enemmän aikaa tarkkailin lintua sitä enemmän se muistutti ihan normaalia, tuiki tavallista tervapääskyä, joka hyväntahtoisen kärsivällisesti antoi minun kuvata sitä ja katseli minua viattomin silmin. Tai kyllästynein silmin. Kuinka mones turisti olin jo, kun oli kuvannut sitä ja lajitovereitaan? Ja rampannut talossa, nykyään heidän talossa. Se oli todellakin pääskysten talo. Se tarjoi niille kaiken tarvittavan suojan kylmiä ja huonoja säitä vastaan. Se oli hyvin suloinen. Se siitä tappajapääskystä, mietin, ehkä, jopa hieman pettyneenä.

Heikki päätti vielä henkensä kaupalla kiivetä vintille. Sinne ei luonnollisestikaan ollut enää rappuja olemassakaan. Joten Heikin piti keksiä millä konstin sinne kiipeäisi. Heikki on sellainen harvinaislaatuinen ihminen, jolla ei jää koskaan sormi suuhun. Hän selviää yleensä tilanteesta kuin tilanteesta. Jollei muuten niin soveltamalla. Ei mennyt kauan, kun Heikki tuli takaisin käyden kanssa, jonka päähän sitoi painon ja linkosi sen, muutaman yrityksen jälkeen, onnistuneesti, vintin parrun ympäri. Heikki alkoi epäröimättä kiivetä askel askeleelta kohti vinttiä, vetäen koko voimallaan itseään köydestä. Katselin huolissani kiipeämistä. Yritin jopa estää Heikkiä ollenkaan kiipeämästä. Mietin kauhukuvaa, että Heikki loukkaisi itsensä pahasti tai jopa kuolisi ja minä jäisin tänne öpöyksin selviämään. Karistin ikävät ajatukset päästäni ja sen sijaan valokuvasin Heikin kiipeämistä. Ei Heikille mitään kävisi.

Kohta Heikki oli jo vintillä. Hän etsi sieltä vanhoja esineitä. Löysikin vanhoja pulloja ja tiiliä. Joista päätti ottaa tiilen muistoksi. Hän pudotti tiilen alas, josta pöllähti ilmaan ehkä satoja vuosia vanha pöly, joka jäi aavemaisena leijailemaan ilmaan. Minä siirryin pölypilvestä ulos raittiiseen ilmaan ja napsin joitain kuvia vielä talosta ja Heikistä vintillä, joista tulikin selittämättömiä. Tarttuiko vanha aika Heikkiin? Oliko tämä sittenkin oikea kummitustalo?

Otimme muistoksi vielä muutaman vanhan seinälaudan ja lähdimme kukkulalta alas kohti lauttaamme. Aurinko oli jo laskenut matalalle. Meidän oli pian jatkettava matkaa kohti Jurmoa. Jätimme vanhan arvoituksellisen talon taaksemme. Molemmat kääntyivät vielä katsomaan sitä. Se piirtyi mustana hämärtyvää punasävyistä taivasta vasten. - Olisi todella mukavaa tietää tai kuulla jonain päivänä talon oikea tarina. Sanoin hieman haikeana Heikille.

JURMO

Jurmon monista viehättävistä venesuuleista

Jurmon venesatama häämöttää

Iltahämärässä saavuttiin Jurmon vierasvenesatamaan. Oli jo niin myöhä, ettei päästy maksamaan satamamaksua ja kirjautumaan, mutta kunnon vessaan päästiin, mikä oli suuri helpotus. Teki mieli tanssia, huutaa riemusta ja syleillä kaikkia wc/ suihkutiloja. En olisi koskaan uskonut ilahtuvani näin paljon saniteettitiloista. Luolanaiseksi taantuminen oli hetkeksi keskeytynyt. Eläköön sivistys!

Näinkö oikein? MIDSOMMARSTÅNGEN!

31.7 klo 11:25

Jurmoon pyöräretkelle.

Heräsimme aamulla jo puoli 9 aikaa. Tuo, jo, tarkoittaa, että se on minulle aikainen herätys. Tässä luolaihmiseksi/osaksi luontoa muuntumisvaiheessa, olin alkanut itsestään herätä yhä aikaisemmin aamulla. Eikä se tuntunut edes pahalta. Itse asiassa olin muutaman minuutin jälkeen täynnä energiaa ja tarmoa. Suorastaan innoissani. Pitäisikö olla huolissaan?

Aamulla avettuani verhot oli idyllinen näkymä ikkunastani.

Aamupalan jälkeen kävimme kaupassa maksamassa satamamaksun. Ostimme myös jotain pientä mukaamme. Kaupan myyjä ei ymmärtänyt Suomea joten sain käyttää toista kotikieltäni Ruotsia pitkästä aikaa. Se tuntui valtavan hyvältä.

Sama ilon tunne tuli, kun näin nyt ensimmäisen kerran päivänvalossa midsommarstången. Lapsena asuessamme Ruotsissa, olin viimeksi tanssinut sellaisen ympäri, käsi kädessä muiden lasten kanssa laulaen Ruotsin kansallislaulua. - spelmannen drog fjoln ur lådan och lyfte stråken högt mot söndagssolens kula. Då blev de fart på horgafolket, de glömde gud och hela värden. Dansen gick på berg och backar, högt upp på Horgaåsens topp. man slet ut både skor och klackar aldrig fick man dansen stopp. Var från kommer du som spelar,säg vem har lärt dig detta spel, det vilda galna. Stanna du inte brister hjärtat, å gud bevarare han har bockfot. klockorna hade ringt i dalen och då gick far och mor och bror till sockerkyrkan. Vart kan nu Horgas ungsdom vara å herregud de dansar ännu. Dansen gick till horgalåten, högt upp på horgaåsens topp Man har nu inte långt till gråten dansar nu sönder både själ och kropp. Hejda din stråke spelemann innan, vi dansar liv och själ och alla ben ur kroppen. Neij inte slutar han sin dans förran allesammans faller döda!

Tämä on näin jälkikäteen ajateltuna ja luettuna aivan uskomattoman pöyristyttävä biisi. Näin me lapset laulettiin saatanasta iloisesti tanssien juhannussalkon ympäri. Minusta tämä oli "hieno laulu" jonka valitsin koulun laulukokeeseenkin. Kuuntelin kyllä sen iloista säveltä, mutta muistan, kun tultiin kohtaan "å gud bevare han har bockfot" se järkytti syvästi lapsen mieltäni. Oikeasti, miten tällaista kappaletta voitiin laulaa lasten kanssa keskikesän juhlissa?

Midsommarstången

Mutta palataanpa muistelemasta tähän hetkeen. Päätettiin mennä vuokraamaan fillarit. Ei haluttu hukata hetkeäkään tästä ihanasta aurinkoisesta aamusta. Ilma oli jo todella lämmintä, se enteili taas hellelukemia. Pyörät vuokrattiin 2 tunniksi hintaan 2e. Me suunniteltiin pyöräreitti paikallisesta kartasta jo valmiiksi. Majatalon pihalla oli pitkä rivistö punaisia melkein uusia Helkama naistenpyöriä. Kamerat olivat luonnollisesti mukanamme.

Majatalo jonka edessä rivistö helkamapyöriä valmiina matkantekoon.

Kohti..jonnekin? Hällä väliä, kun hauskaa on.

Näin startattiin innokkaina tutkimusretkelle Jurmon saaristolaiskylään. Keskustasta lähti teitä saaren eri puolille. Me lähdettiin seuraamaan edessä olevaa tietä, jonka toivottiin olevan oikea tie näköalatornille, jonne oli ensin tarkoitus suunnistaa. Näköalatorni sijaitsi hieman eteläpuolella saarta. Huomasimme heti, että pyörillä oli erittäin mukavaa polkea. - Tämähän on parempi, kun minun yli 20 vaihteinen maasto/citypyöräni. Kehuin innokkaana Heikille. -eikä tässä ole yhtään vaihdetta. Saavuimme metsikköön ja siinä olikin jo kylttiopas tornille. Päätettiin tästä kohti ottaa kuva. Vilkaisin levottomana jalkoihini. Minulla oli läpsykkäkengät jalassa ja iso armeija Jurmon punamustia, vihaisia muurahaisia kokosivat joukkojaan hyökkäykseen meitä vastaan. Oltiin tultu heidän reviirille. -Heikki ota äkkiä se kuva! Huusin ihan hysteerisenä ja pompin ja nostelin jalkojani vilkkaasti. Heikki kaivoi kameraa, tähtäsi minuun todetakseen, että oli kadonnut. - Minne katosit? Kuului Heikin huuto. Juoksin polkua takaisin. -No täällä! En voi seisoa tuossa kauan! Ajattelin, että kuva on kuitenkin tulossa muistoksi reissusta, joten uhrasin itseni yhteisen hyväksi ja asettauduin kyltin alle. - Ota äkkiä se kuva! En katsonut alas, sillä en olisi pysynyt sen jälkeen enää paikoillani. Heikki otti kuvan ja minä juoksin, kuin vimmattu polkua ylös.

Muurahaisarmeijan vainon kohteena. Hyvin näköjään pidin pokkani.

Polku kiemurteli kallioiden lomassa. Etsittiin katseella tornia ja kohta se ilmestyikin näkyviin. Tornin juurella oli vieraskirja jonne luonnollisesti kirjoitin meidän terveiset. - Noniin Heikki. Kaksi korkeanpaikan kammoista pitää kiivetä tuonne. Minä lähdin ensin kiipeämään. En kauheasti viitsinyt vilkuilla alas matkalla. Vihdoin olin ylhäällä ja se oli totisesti sen arvoista. Heikki seurasi kalpeana perässä. Ylhäältä oli näkymät koko Jurmoon ja sen yli. Oli todella hienot, mahtavat maisemat!

lounas

länsi

luode

pohjoinen

itä

jostain päin..taisi mennä suunta sekaisin.

Terveiset meiltä vieraskirjaan.

Jouduin takaisin tullessa vielä kerran kohtaamaan muurahaisarmeijan Ne olivat selvästi, ihan kiusallaan ja suunnitelmallisesti koonneet rivistönsä juuri tänne kyltin alle minne turistit piti jättää pyöränsä. Pirullisen ovelaa. Näin saa luonto joskus oikein kunnolla kostaa ihmisille. - Hahaa ettepäs päässeet puremaan minua. Lällättelin niille mennessäni. Tällä kertaa minä voitin. Ainakin niin halusin uskoa.

Päätettiin jatkaa matkaa soratietä eteenpäin, itse asiassa meillä ei ollut hajuakaan minne tie vie. Poljettiin hyvin mielin hiljaisuuden vallitessa. Ainoat äänet olivat linnut, jotka lauloivat iloisesti päiväkonserttiaan. -Katso Heikki! Näetkö tuolla puiden välissä? Huusin innoissani. Puiden lomassa vilahti ylämaankarjaa. Me oltiin löydetty ne! Ne olivat ihan ykkösinä listassani, joita halusin ehdottomasti nähdä. Parkkeerattiin fillarit tien viereen. Otin kameran esiin laukusta, katsellen ympärilleni. Pienen tilannearvion jälkeen nappasin sähköaidan kahvasta kiinni.- Heikki tule ottamaan tämä. Vilkuilin hermostuneena ympärilleni, mutta ketään ei näkynyt. Kuvittelin kyllä mielessäni tilanteen, kun olen juuri päässyt aitaukseen, tilan omistaja lähestyy kiroillen haulikko kädessään ja tekee minusta selvää.. olin päättänyt mennä aitaukseen. Aitauksessa oli 4 lehmää ja niiden vasikat. Keskellä aitausta oli varmasti suurin sonni mitä olin koskaan eläessäni nähnyt! Sonni oli rautaputkista tehdyssä pyöreässä aitauksessa, joka oli keskellä isoa aitausta jossa lehmät siis olivat. Näillä oli valtavan suuret sarvet ja eläimet olivat pitkän karvan peitossa. Halusin ehdottomasti juuri suuresta sonnista lähikuvia. Tällä kertaa en aikonut tyytyä zoomaamiseen

Heikki ei ihaile sonnia. (katselee merelle) Kuiva tyyppi.

Ensi kohtaaminen sonnin kanssa.

Ihana lehmä

Sonni vain katseli muualle, kun meikä roikkui aidan välistä.

Heikki piteli kahvasta kiinni ja oli vartiossa, valmiina varoittamaan jos joku sattui tulemaan. Minä kiipesin aidan alimman langan yli sankarin lailla ja olin aitauksessa. Lähin lehmä käänsi päätään ja katsoi minuun uteliaana tai sitten ei. Toivoin, että se pysyisi paikoillaan, jotta pääsisin sonnin aitauksen viereen. Pääsin lehmänlantaa väistellen sonnin viereen. Vau! Sen pää oli massaltaan jo paljon suurempi, kuin minä! Otin nopeasti kuvia putkiaidan takaa vilkuillen samalla emo lehmää. Halusin vielä sellaisen kuvan jossa putkia ei näy. Seurasin sonnin ilmettä. En todellakaan halunnut ärsyttää sitä ja joutua sen hyökkäyksen kohteeksi. Vilkaisin takaisin tulo reittiä. Mietin miten nopeasti pääsisin pakenemaan henkeni edestä jos tilanne niin vaatisi. Sonni kuitenkin söi tyyneen rauhallisesti. Itse asiassa aitauksessa vallitsi syvä rauhallisuus. Sonni mutusteli suorastaan uneliaana heinänkorsia eikä se ollut kertaakaan edes vilkaissut minua. Luulen ettei sitä olisi voinut vähemmän kiinnostaa. En ehkä ollut ensimmäinen turisti, joka livahti "henkensä kaupalla" sitä kuvaamaan. Todennäköisesti se tunnisti punaiset helkamapyörät jo kaukaa ja tiesi, että pysähtyvät tähän ja alkavat kuvaamaan.

Patsas, joka oli pystytetty sankaruuteni kunniaksi hävisi pikkuhiljaa näkyvistäni. Sankaruudesta viis. Venytin itseäni aidan välistä nyt jo varmistuneena, että sonni tuskin hyökkäisi, vaikka roikuin sen puolella aitaa. Otin kuitenkin nopeasti kuvia. Olisin todella halunnut tutustua lähemmin tähän kunnioitusta herättävään sonniin. Halusin silittää sen suurta päätä ja paksua valtavaa kaulaa. Nämä mieliteko mietteeni katkesivat siihen, kun sonnin lähin puoliso päätti, että aikani aitauksessa oli käytetty. Se käveli päättäväisin askelin minua kohti. En jäänyt ottamaan selvää oliko lähestyminen silkkaa ystävällistä uteliaisuutta vai oliko se hyökkäysaikeissa. Päätin perääntyä, kadottaen viimeisetkin urheudenrippeeni. Väistellessä taas, tällä kertaa juoksun lomassa lehmänläjiä, mietin olinko mennyt liian pitkälle. Ollessani lähempänä porttia uskalsin vilkaista taakseni ja helpotuksekseni huomasin, että lehmä oli jäänyt niille jalansijoilleen. Jalorotuinen ylämaanlehmä katseli, ehkä hieman halveksien perääni ja palasi taas arkirutiiniin, syömään.

Mieleeni palasi kuitenkin muisto nuoruudesta tämän sonnin ansiota. Minulla oli sonni ystävä työskennellessäni maatalousharjoittelijana isolla maatilalla. Meistä kahdesta tuli erittäin läheiset. Tämäkin sonni oli valtavan kokoinen vaikka ei kiloissa kuitenkaan yltänyt ylämaansonnin painoon. Isosta koostaan huolimatta se rakasti rapsutuksia ja hellyyttä. Se odotti minua joka päivä ja oli silmiin nähden iloinen ja innoissaan, kun tulin pitämään sille seuraa, harjaamaan ja rapsuttelemaan sen kutiavia kohtia. Se oli valtavan kiitollinen rapsutuksista, koska ei itse voinut itseään raapia, koska oli lyhyellä ketjulla kahlittu koko elämänsä ajaksi kiinni. Sillä oli lihasonnina lyhyt ja kurja elämä. Kahlittuna ketjulla likaiseen, pimeään saastaiseen suojantapaiseen jossa vilisi laumoittain rottia välikatolla. Palasin muistoistani tähän hetkeen. Katsoin tätä onnekasta, kauniin kiiltävänkarvaista, hyvänkuntoista ja mieleltään tyytyväistä Jurmon sonnia. Kyllä tällä sonnilla on hyvä onnellinen elämä. Ajatella, että saa olla ulkona lehmiensä kanssa, astua niitä ja vielä katsella jälkipolviensa kasvavan, seurustella niiden kanssa aidan välistä aina, kun haluaa. Saa paistatella turistien ihailevien katseiden ympäröivänä ja pääsee monen ihmisen valokuva-albumeihin. Oikea julkimo.

Ja tyytyväiseltä se näyttikin. Sen silmistä paistoi syvä rauha, sen turkki kiilsi auringossa ja leppeä merituuli puhalteli paarmoja sen komean rungon ympäriltä. Sen katseessa asui todellinen ylpeys omasta laumastaan, jonka kanssa se saa viettää aikansa Jurmon kauniissa puhtaassa luonnossa, toivottavasti elämänsä viimeiseen henkäykseen saakka.

Jurmon kuuluisa sonni. On se vaan NIIN komea!

Jurmon sonnin yksi naisista ja heidän söpö jälkeläinen. Juu tiedän, että ovat lehmä ja vasikka, olenhan joskus nuorena opiskellut maatalouslomittajaksi.

Love

Jätettyämme taaksemme Ylämaan sonnit tapasimme Jurmon kiukkuisimman kyyn. Heikin piti pelastaa se luonnollisesti. Joten Heikki siirsi kyyn hellästi tien viereen metsän puolelle. Kyy ei ollut ollenkaan iloinen, kun sen päivänokosta keskeytettiin. Se oli juuri löytänyt sopivan lämpöisen paikan jolla nosti ruumiinsa lämpötilaa. Kiitos Heikin se joutui palamaan metsän varjoon kylmettymään, sähisten ja useiden hyökkäysten saattelemana kylläkin. Ei auttanut Heikki ei antanut periksi joten sinne se luikerteli närkästyneenä niellen karvaan tappionsa.

Jätettyämme kyyn taaksemme suunnistimme saaren toiseen päähän. Meidän piti löytää sisäjärvi, jossa oli kartan mukaan uimaranta. Kävimme lautalla hakemassa uikkarit ja pyyhkeet mukaan. Poljimme reippaasti hiekkaista pientä tietä. Yhtäkkiä Heikki pysähtyi. Vasemmalla puolella oli talonrauniot ja kaikenmoista romua. Heikki oli jo kiipeämässä kasan päälle. Pitihän tämän arvata. Se siitä uimareissusta. Vilkaisin kelloa. Meillä oli enää tunti aikaa. Olisi pitänyt käydä maksamassa lisä aikaa pyörien vuokraukseen. -Heikki, me ei keritä uimaan, mennään jo! Minun vinkumiset kaikuivat kuuroille korville. Heikki oli elementissään. Etsimässä mahdollista kierrätystavaraa. Olihan Heikin lauttakin tehty kokonaan kierrätystavaroista. –Ei ole todellista. Totesin lannistuneena. Vilkaisin kelloa. Enää vähän yli puoli tuntia aikaa. Kerroin sen Heikille. Nyt sentään kuuli jo. Näytti helpotuksekseni palaavan jo tähän maailmaan. Heikki kiipesi romukasasta takaisin tielle ja siirsi ”aarteensa” valmiiksi tien syrjään, hän aikoi ottaa ne mukaansa takaisintulomatkallamme.


Mikään ei voisi kuvata Heikkiä tämän paremmin.

Poljimme kiireesti eteenpäin. Tien vasemmalla puolella näkyi olevan ikivanha maatila. Ohitimme sen kuitenkin ei ollut aikaa jäädä tutkimaan jos aioimme vielä päästä uimaan. Yhtäkkiä tulimme tien päähän. Olimme meren rannalla. Vasemmalla puolella oli vanha venetalli. Tämä kuului todennäköisesti vanhaan maatilaan jonka ohitimme. Nyt oltiin jo menetetty peli. Tämä ei ollut se uimaranta jonne olimme menossa.

Heikki kävi tutkimassa venevajaa, otimme muutamia valokuvia ja päätimme polkea takaisin kylälle palauttamaan pyörät. Jos vielä ehdimme. Poljimme reipasta vauhtia ja todettiin, että tuli ainakin vähän kuntoiltua lautassa istumisen vastapainoksi.

Tässä piti olla uimaranta meidän kartan mukaan..

Seuraa kenkää.

Lähtö Jurmosta klo 16:17

Kun oltiin jätetty hyvästit kunnon Helkamapyörille päätettiin jatkaa matkaa kohti seuraavaa määränpäätämme Bomarsundia. Oli harmillista, kun aika oli kortilla. Vannoin mielessäni, että seuraavana vuonna varataan aikaa oikein kunnolla matkallemme. Vähintään kaksi viikkoa jolloin jää enemmän aikaa tutkia näitä mielenkiintoisia kauniita saaristolaiskyliä. Täälläkin olisi ollut mahdollisuus vuokrata kajakkeja päiväksi, mikä olisi ollut hieno kokemus. No, ensi vuonna sitten.

Tankattiin vielä vesikanisterit täyteen, palautettiin sähkökela ja lähdettiin matkaan. Otettiin vielä muutamia jäähyväiskuvia irrottuamme satamasta. Huomasimme samalla, että olimme itse kuvauskohteina. Monet veneilijät ottivat meistä kuvia. Herätimme taas ihmisten mielenkiinnon ja hilpeyden istuuduttuamme nojatuoleihin katolla. Ihmiset hymyilivät ja näyttivät meille peukkua. Heilutimme hyvästiksi. – Nyt suunta kohti Bomarsundia!

Lähtökuvia ihanasta Jurmosta

Ja lokikirjan kimppuun.

Ajeltuamme reilu pari tuntia päätimme pysähtyä pitämään pakollista taukoa Inderskäriin. Käytyämme ”ulkohuuseissa” halusimme tutkia hieman saarta. Oli aurinkoinen ja lämmin alkuilta. Jätimme kengät lauttaan. Paljain jaloin käveleminen rantakallioilla ja kivillä ei voita mikään. Ne on hetkiä jolloin tuntee todellakin kuuluvan luontoon. Kenkien hylkääminen vaikuttaa oikeasti niin paljon. Sitä paitsi paljain jaloin pito on parempi ja säästyy myös ikäviltä nilkan nyrjähdyksiltä. Mutta näinhän se luonto on tarkoittanutkin meidät kulkemaan. Ainakin kesällä.

Heikki suunnisti kohti kummelia. Oli selvää, että kohde oli valittu jo tullessa saarelle. Ainakin luulen niin. Heikistä ei ikinä ota selvää.

Kuljin jonkin verran Heikin jäljessä. Heikki olikin jo saavuttanut kummelin ja alkoi parasta aikaa kiivetä ylös. Huusin, että on varovainen. Pelkäsin taas, että Heikki tippuu ja loukkaa itsensä. Se oli vaarallisen näköistä touhua. Ties koska jokin kivi irtoaa jalan alta ja koko rakennelma sortuu. Mitään ei kuitenkaan onneksi sattunut, mutta piti vielä pelleillä kummelin huipulla. Otin luonnollisesti tästä kuvia, nyt jo nauraen. Heikin tultua alas päätettiin palata samaa reittiä, paitsi minä kiersin enempi rannan puolelta. Tottumattomat jalkapohjani olivat arat kallioilla kulkemisesta, kun siellä kasvoi osittain karheaa jäkälää. Rantakivet olivat onneksi sileitä ja miellyttävän tuntuisia jalan alla

INDERSKÄR

Heikki totesi, että on tietyissä tilanteissa hyvä, että kuva on otettu kaukaa..totesin naisena tietysti; -ai olenko niin ruma, että kuvat on pitää ottaa kaukaa? No tuo on TARPEEKSI kaukaa.

Heikki ja kummeli

Ruokatauko

Saavuttuamme lautalle huokaisin helpotuksesta. Jalkapohjani särkivät huolimatta paluumatkan sileistä kivistä. Kysyin Heikiltä eikö hänen jalkapohjissaan tunnut miltään? Se oli turha kysymys. Heikin jalanpohjat olivat kivikovat, kestivät kivikot ja risukot.

LILLAPPO

Edessä vas näkyy puhdinperä jonne ajauduimme vaarallisesti.

Lillappo (ankkurikäännös)

Jätimme Inderskärin taaksemme ja matkasimme taas kohti päämääräämme. Me matkustimme vakiopaikoillamme lautan katolla. Seilattuamme kolmisen tuntia oli alkanut tuulla koko ajan enemmän. En tiedä oliko kovasta tuulesta vielä kysymys, mutta tuuli kuitenkin sen verran, että se vaikutti lautan kulkuun. Oli jo myöhä ja päätettiin etsiä sopiva saarenranta yöpyäksemme. Heikki suunnisti kohti Lillappon saarta. Siellä oli syvä puhdinperä jonne Heikki suunnitteli meidän rantautuvan. Se oli kuitenkin virhe. Ja tyhmä virhe, kuten Heikki koettelemuksen jälkeen myönsikin.

Tuuli painoi meitä hurjaa vauhtia kohti puhdin perää. Heikki juoksi lautan perään ja laittoi koneen pakille. Me oltiin ajautumassa matalaan ja tuuli painoi koko ajan lauttaa uhkaavasti aina vaan lähemmäksi. Onneksi Heikki on yksi neuvokkaimmista henkilöistä jonka tunnen. Ja nopea, kun tulee jokin kriittinen tilanne. Itse seisoin täysin avuttomana enkä voinut tehdä yhtään mitään muuta, kuin pysyä pois tieltä. Heikki arvioi tilanteen ja Heitti ankkurin veteen. Lautta oli pakko saada kääntymään. Koneella se olisi ollut mahdotonta eikä se olisi mahtunut kääntymään niin kapeassa suntissa. Hän kiskoi ja pikkuhiljaa lautta oli kääntynyt. – Laita vaihde eteen nyt ja kaasuta! Heikki huusi minulle kiskoen samalla ankkurin narua. Olin paniikissa. En ollut käsitellyt perämoottoria ennen ja Heikki oli maailman huonoin neuvomaan mitään. – Miten sen teen? Huusin takaisin varmana etten kykene tekemään sitä oikein. –Käännä vaihde eteen ja kaasuta! Äkkiä! Nyt oli pakko toimia. Käänsin vivusta ja kaasutin. Toivoin, että tein sen oikein. Lautta lähti pikkuhiljaa liikkumaan eteenpäin. – Lisää kaasua! Väänsin kaasua vielä ja Heikki kelasi ankkurin köyttä nopeaan tahtiin. Pelkäsin ettei Heikki kerkeä nostamaan ankkuria tässä vauhdissa. –Lisää kaasua vielä! Lisäsin sitä vaikka minun järki sanoi ettei nyt lujempaa voida mennä. Heikki huomasi epäröintini. – Pitää olla tarpeeksi vauhtia muuten tuuli kääntää lautan kylki asentoon! Heikki karjui lujempaa, että varmasti kuulin. –Okei, okei! Väänsin vielä kaasua lisää. Heikki oli saanut ankkurin merestä ja asetti sitä paikoilleen kanteen huutaen; – Nyt on hyvä! Huh. Selvittiinpäs tästäkin. Huokasin muutaman kerran syvään. Heikki selosti minulle pelastavaa Black Pearl käännöstään. – Ankkuri heitetään keulasta veteen, silloin se kääntää keulan vastatuuleen. Köydestä pidetään tavallaan vain kiinni niin, että vene kääntyy itsestään. Näin se tehtiin Piraten of the caribbean leffassa Black Pearlin kanssa. – Oikei. Vastasin vieläkin helpottuneena, että Heikki oli hoitanut hienosti homman kotiin.

Me jouduttiin tuulen takia vielä hakemaan jonkin aikaa sopivaa rantaa. Kun se löytyi homma ei sujunut vieläkään ihan helpolla. Heikki joutui muutamia kertoja pakittamaan ja korjaamaan lautan asentoa sopivaksi ennen kuin päästiin rantautumaan. Piti löytää lautalle oikea asento ankkurin avulla. Jouduimme vielä pujottautumaan isojen kivien lomitse. Lopulta Heikki sai lautan hyvän asentoon. Täytyy nostaa Heikille hattua lautan käsittelystä. Neljän tonnin lauttaa jossa on paljon tuulta ottavaa pinta-alaa ei ole todellakaan helppoa käsitellä. Siitä voi joku ihan yrittää samaa.

Heikki laittoi lankun jota käytettiin kulkuväylänä maihin. Olin päättänyt vakaasti, että nyt lähtee joka ikinen hämähäkki tästä lautasta ja tämä saari olkoon niiden uusi koti. Niitä oli vain hankala näin valoisalla löytää. Ne olivat visusti piilossa. Näin yhden minua piinaavista hämähäkeistä lautan sisällä eräässä nurkassa. Huusin Heikille, että tulee nopeasti ottamaan se kiinni! Meni hetki ennen kuin Heikki sai sen pyydystettyä. Sillä ei ollut aikomustakaan luovuttaa hyvää kuivaa ja lämmintä majapaikkaansa. Lautta oli vielä siinäkin mielessä ruhtinaallinen majapaikka, koska tänne eksyi joka päivä suuri määrä hämähäkeille sopivaa ruokaa. Ne tulivat kuin tarjottimella. Sen kun odotti vain. Ihmekös ne olivat kaikki lihavia. Luonnossa sentään tuuli ja sade pakottivat ne tekemään töitä ja polttamaan sillä tavoin ylimääräiset kalorit.

Heikki vei hämähäkin maihin. Pudotti sen lautan eteen olevalle kalliolle. Sen jälkeen kiipesi katolle ja harjasi loput hämähäkit lautan sivuilta alas mereen. Oli alkanut hämärtää ja kaikki lautan hämähäkit olivat liikkeellä. Minun olisi pitänyt olla helpottunut. Vihdoin pääsin eroon kammottavista olioista. En kuitenkaan tuntenut kuin osittain helpotusta. Nyt tunsin syyllisyyttä. Ajattelin sitä kauheaa hukkumiskuolemaa mikä niitä odotti. Näin mielessäni kun ne rimpuilivat viimeisen kerran ennen kuin painuivat meren syvyyksiin. Eikä siinä vielä kaikki. Rannalla möllötti yhä tuo yksi kurja. Sehän jää aivan yksin vieraaseen maahan. Koko sen perhe ja sukulaiset on murhattu. Kaiken kukkuraksi, koska se seisoi siinä yhä, sen oli pakko kuulla ja nähdä koko karmeus!

- Vedä nyt äkkiä se lauta lauttaan. Ellet sitten halua että hämähäkki juoksee sitä pitkin tänne takaisin. Havahduin mietteistäni. – Niinpä, totta. Minun piti kuitenkin vielä käydä maissa ennen nukkumaan menoa. Väistelin kohtaa jonne Heikki oli hämähäkin pudottanut. En halunnut vielä yhtä murhaa kontolleni. Palattuani vedin laudan lauttaan. Nyt se on sitten ohi. Käänsin ajatukset väkisin muualle. En oikeasti voinut surra hämähäkkien kohtaloa loppumatkaa. Myöhään illalla alettiin nukkua. Olin käpertynyt mukavaan sänkyyni ja asetellut moskiittoverhon varmasti tiiviiksi joka puolelta. Katselin kuitenkin vielä hetken maisemia ikkunasta. Huomasin ikkunassa liikettä. Vähän enemmänkin. Joka puolelta alkoi laskeutua lankoja pitkin mustia isoja lihavia hämähäkkejä. – Heikki! Ei ne olekaan kuolleita! Ne ovat palanneet takaisin, mutta miten? No just. Naruja pitkin tietysti. Olivat kelluneet maihin ottaneet sen yhden mukaan rannalta ja kiivenneet narua pitkin takasin lauttaan. Ja ihmisetkö muka maapallon viisaimpia? Meidän olisi tarvinnut lähteä toiseen saareen niitä pakoon. Tai no, sieltä olisi todennäköisesti tullut ”uusi lasti” mukaan. Heikki oli taas oikeassa, kun sanoi minulle jo aikoja sitten ettei ne kesken lopu.

BÄRÖ

ÖSTERHOLMEN

Lääkekasvi löytöni.

Österholmen (kalliorappuset)
1.8

Heräsimme puoli 9 aikaa. Aurinko paistoi, oli lämmintä ja tyyntä. Olisin todennäköisesti nukkunut pidempään, mutta puhelimen soitto herätti minut. Päätin ennen lähtöä siivota petini oikein perusteellisesti. Keräsin kaikki petivaatteet ulos ja patjan myös. Pyyhin sängyn kaikista kuolleista ötököistä. Tämä on näitä muuten ihanan matkan varjopuolia. Ainakin minulle. Heikki ei paljoa piitannut kutsumattomista sänkyvieraista. Nukkui tyytyväisenä rintarinnan kuolleiden hyönteisten kanssa. Heikki oli jo osaa luontoa.

Jatkoimme matkaa klo 10 aamulla.
Me ylitettiin Kummlingenin ja Ahvenanmaan välinen matkan suurin aukea. Meillä oli tarkoitus käydä Kumlingenissa ainakin tankkaamassa, mutta Heikki sanoi bensan riittävän Kastelholmaan saakka. Ainakin toivoi niin. Tarkoituksenamme oli jatkaa matkaa mahdollisimman pian Bomarsundiin, keskiaikaisia linnanraunioita tutkimaan. Odotin sitä innolla.

Matkattiin nelisen tuntia ylittäen suurta aukeaa. Ilma oli hyvä. Sivumyötäinen tuuli antoi meille lisää matkavauhtia tarttuessaan lautan seiniin. Istuimme taas katolla nauttien kauniista ilmasta ja mielettömän hienosta tunnelmasta, kunnes luonto päätti tulla väliin. Tai sanotaanko liittyä seuraamme vähemmän miellyttävällä tavalla. Joka puolella parveili pienen pieniä kirpun näköisiä hyönteisiä. Yritin olla piittaamatta niistä. Olin päättänyt nauttia näistä unohtumattomista kesäpäivän hetkistä. Niitä tuli koko ajan lisää. Vilkuilin ympärilleni, mistä ne oikein tulivat? Oltiin sentään keskellä aukeaa. Saaria ei näkynyt, kun kaukana horisontissa. Ainakin riittävän kaukana ettei luulisi hyönteisten jaksavan lentää tuollaista matkaa. Ne ryömivät joka paikkaan. Jopa aurinkolasien alle silmiin, nenään ja suuhun. Joka paikkaa kutitti. Pyyhittyäni inhon vallassa lähes hysteerisenä niitä iholta ei mennyt, kun muutama sekunti ja niitä oli taas satoja kimpussa. – Heikki, mistä nämä tulevat ja miten niitä on näin paljon? Heikki vilkaisi minua paljon puhuvasti. – Ne ei tunnetusti käytä ehkäisyä, siksi niitä on niin paljon. Niinpä tietysti. Nauroin, mutta nauru jäi lyhyeksi. – Nyt riitti minä lähden alas! Heikki ei paljon selityksiä kaivannut. Menin alas sänkyyn loikoilemaan, pudistettuani ensin huolellisesti kaikki kirput kimpustani. Mikäs täällä sitten ollessa, voisin vaikka ottaa nokoset.

        Taisi mennä kymmenisen minuuttia ja Heikki ilmestyi sisälle. Katsoin häntä hieman hämmästyneenä. – Tulitko kirppujen takia sisälle? – Joo tulin kyllä. Heikki vastasi. Hänen äänensävynsä ja ilmeensä kertoi kaiken. Tämä oli jo aika ihmeellistä. Luonto voitti Heikin. Enpä olisi uskonut.

Aukean ylityksen jälkeen olimme keskellä tiheitä saariryhmiä. Niitä tuntui aina vain olevan enemmän. Nyt ymmärsin, kun Heikki aina sanoi, ettei Rauman ”saaristo” ole mitään verrattuna Ahvenanmaan saaristoon. Katsoin aina Heikkiä hänen niin sanoessa, ihmeissäni. Nyt ymmärsin. Saaret olivat toinen toistaan kauniimpia ja niitä oli todella paljon. Monessa oli kivipenkereitä, jotka näyttivät rappusilta. Seurasin vasemman puolista saarta jossa oli ”rappusia” pitkin pitkää rantaviivaa. Heikki ohjasi lautan kohti saarta. Halusimme tietenkin mennä tutkimaan sitä. Olimme muutenkin rantautumassa jonnekin. Piti päästä ”vessaan”, tekemään ruokaa ja muutenkin jaloittelemaan. Teki myös mieli mennä uimaan.

Päästyämme rantautumaan suojaisaan poukamaan vierestä, poukaman päästä lähti vene juuri rannasta. Veneessä oli Ahvenanmaalaisia tunnistin siitä, kun puhuivat ruotsia. Meidän lautta aiheutti taas selvästi ihmetystä. Heillä oli kulkuvälineenä kunnon puuvene. Heikki niitä aina ihaili nähdessään. Seurue tervehti meitä ja heiluttivat iloisesti. Tervehdimme vähintään yhtä iloisesti takasin.

            Pääsimme vihdoin kiinni maihin. Joutuisimme pois päästäksemme kiipeämään heti jyrkkää kalliota ylös. Lautta oli jätetty kallion juureen jossa oli syvä kivetön ranta. Pohja näytti olevan hiekkaa. Tässä olisi varmasti kiva uida. Meduusoita näytti uivan kirkkaassa vedessä. En erityisemmin pitänyt ajatuksesta uida niiden kanssa. Olin saanut ehkä kammon katsottuani luonto-ohjelmia jossa oli lukuisia polttavia ja jopa tappavia meduusalajeja. Nämä meduusat eivät olleet myrkyllisiä, mutta en halunnut saada niitä suuhunikaan tai jos takertuisivat hiuksiini. Näiden negatiivisten mietteiden valtaamina lähdin kohti kalliota päättäen siirtää uimista myöhempään.

            Olin aivan innoissani päästyämme kallion laelle. Saari oli valtavan kokoinen. Suunnistimme rantaa kohti. Kävelimme hetken matkaa ja huomasimme jonkin vanhan hylätyn rakennuksen. Menimme kohti sitä. Heikki löysi hökkelistä puukon ja otti ”saalinsa” luonnollisesti mukaan. Lähdimme kohti rantaa, halusin päästä tutkimaan tarkemmin kivimuodostelmia. Kuljimme rantaviivaa pitkin hyppelehtien ja välillä pysähdellen ihmettelemään rappusen näköisiä kivimuodostelmia. Näytti aivan siltä, kun tästä olisi lohkottu kiviä aikanaan. En kuitenkaan ole mikään arkeologi niin tämä oli vain arvausta. Olisi kyllä kiva tietää miten nämä ovat muodostuneet. Jos joku tietää niin kertokaa toki minulle.

Keräsin lääkekasveja mukaani matkalla lautalle. Minulla oli kurkku hieman kipeä. Olin päättänyt nitistää taudin, mikä sitten olikaan tulossa, heti alkuunsa. Sopivia kasveja löytyikin heti. Rantakukkaa, siankärsämöä, mesiangervoa ja kanervan kukkaa. Kolmea ensimmäistä käyttäisin kurkkukipuun ja kanervankukkaa teen joukkoon tuomaan rauhallisen unen. Minulla ei ollut mitään lääkkeitä mukanani joten kiitin mielessäni, että olin perehtynyt jo liki kaksikymmentä vuotta lääkekasveihin.

Lähdimme saaresta n tunnin kuluttua. Halusimme keritä Bomarsundiin ennen pimeää. Olisi ollut kiva kiertää saarta lisää ja käydä ihan toisellakin puolella, mutta aika ei riittänyt. Harmi. Jätin haikeat hyvästit kauniille saarelle. Matkamme jatkui jälleen katolla istuen.

GERSHOLMIN SILTA

Tällä matkalla sain ihmetellä yli meneviä lauttoja jotka kuljettivat autoja saarista edes takaisin. Tuntui niin oudolta nähdä teitä saarissa saatikka autojen ajelevan niissä. Näin jo kaukaa Gersholmin sillan. Se oli valtavan kokoinen. Mitä lähemmäksi tulimme sitä paremman käsityksen sillan valtavasta koosta sai. Otin siitä kuvia, myös alittaessamme sitä. Kohta sillan jälkeen olimme perillä Bomarsundissa

BOMARSUND

Minulla oli suuria odotuksia Bomarsundin keskiaikaisista raunioista. Jännitti miltä se oikein näyttäisi. Meidän oli vielä alitettava yksi silta, jotta pääsisimme aivan raunioiden lähelle rantautumaan. Heikki katseli levottomana lähestyvää erittäin matalaa siltaa. Sillassa luki korkeuden olevan vain 3, 5m ! Miten me oikein mahdutaan? Lautan korkeus on Heikin laskelmien mukaan 3m plus savupiippu! Tiukille menisi. Huomasin töissä harjaantuneilla silmilläni jo kauempaa, että silta oli hieman vino. Oikealta puolelta, kun mentäisiin, niin mahdutaan varmasti. Kerroin sen Heikille, mutta Heikki ei kuunnellut. Nyt lähempää olin aivan varma, että lautta mahtuu oikealta puolelta hyvinkin ja jää vielä reilusti varaakin. Laskin, että noin 40 senttiä. Heikki alkoi hädissään pakittaa. Minä huusin ettei peruta vaan antaa mennä! Nousin tikkaille niin, että pääni oli yli savupiipun ja sanoin Heikille, että näen täältä hyvin ja mahdun ihan näin menemään alitse. Ei ota pää kiinni. Heikki kuunteli vihdoin. Oli varmaan vaikeaa luottaa naispuoliseen ”havaintoon”, mutta olin ilmeisesti niin päättäväisen vakuuttava, että Heikki ohjasi lautan sillan alle. Ja Heikin oli pakko luottaa minuun tässä tilanteessa, kun ei itse nähnyt takaa mitään.
Silta oli onnellisesti alitettu ja suunnistimme kohti venelaituria, joka näytti olevan sopivasti tyhjillään. Päästyämme laiturille siinä luki jotain yksityisalueesta. Me päätettiin olla näkemättä sitä. Oltiinhan tyhmiä turisteja. Lähdettiin kiireellä kohti linnanraunioita. Olin malttamaton ja taas aivan innoissani. Sain oikein tosissani hillitä itseäni etten juossut perille. Heikki käveli rauhallisesti, mutta hänelle tyypillisin pitkin harppauksin. Olihan Heikki jo nähnyt nämä rauniot useaan kertaan. Mutta minä en ollut.

Näin linnan seinän jo kaukaa. Itse asiassa se oli muuri. Siinä se nyt sitten kökötti kaikessa uljaudessaan. Minä kiersin taakse. Ei mitään. Pelkkä muurin seinä, ei muuta. Mitä ihmettä? -Missä se linna on? Kysyin Heikiltä. –Ei sellaista ole. Nämähän on nimenomaan raunioita. Sitä mitä näistä jäljellä on. Olin melkein järkyttynyt. Ei linnaa? Olin kuvitellut mielessäni linnan jossa kulkisimme huoneesta toiseen, luulin, että siitä nyt on sentään jotain jäljellä.

Menimme vähän matkan päähän lukemaan linnan historiaa. Rakennuttanut Venäjän keisarikunta 1832 tarkoituksena sijoittaa joukkojensa tukikohdaksi. Linnaan hyökätty 1854 ja myöhemmin tuhottu Brittiläisten toimesta. Oliko oikeasti pakko hajottaa? Tai aivan sama. Kiinnostus meni, kun tämä ei ollut mikään varsinainen linna vaan sotilastukikohta ja vielä venäläisten! Kiivettiin silti vielä muuria vähän matkaa katsomaan muutamaa hikistä tykkiä. Joo. Olin jo ihan kypsä. Halusin päästä pian Kastelholmaan. Siellä odotti oikea linna! Eikä Heikkikään ollut nähnyt sitä.

Riemu loppui lyhyeen kun tajusin, ettei mitään linnaa olekaan..

Kolmas kieltokyltti jo matkamme aikana ja arvatkaa piittaako Heikki niistä?

Ja typeriä venäläisten kanuunoja..booring.

Trollskär

Tingön (ankkurissa yötä)


           Oli jo ilta kun lähdettiin Bomarsundista. Olimme aika väsyneitä ja päätimme jäädä Tingöseen yöksi. Ei yövytty kuitenkaan rannassa vaan päätettiin jäädä saaren lähettyville ankkuriin. Tämä päätös tehtiin ihan vain järkisyistä. Hyttysiä oli aika parvia ja haluttiin nukkua rauhassa. Aamulla herättyämme lähdimme heti liikkeelle. Kello oli 10.15.

klo 11.07 oltiin perillä Kastelholmassa.

KASTELHOLMA

Meiltä oli kulunut tasan neljä päivää siitä, kun lähdimme pyhärannasta.
Ohitimme tullessamme valkoisen upean näköisen asuntoveneen. Emme silloin osanneet aavistaa, ettei sen näkeminen jäänyt siihen. Ja, että saisimme tutustua pariskuntaan joka omisti sen.

Lähestyimme vierasvenesatamaa. Vasemmanpuoleisella rannalla oli suuri golf kenttä alue, joka reunusti rantaa pitkän matkan. Olimme perillä satamassa. Heikki keinotteli lautan kiinni poijuun ja laituriin. Ympärillämme näkyi hienoja huvijahteja ja purjeveneitä. Oltiin varmasti todella kumma näky. Vanerista ja laudoista kyhätyn rakennelman kanssa. Kyllä meitä tuijotettiinkin. Päätin olla välittämättä tuijotuksista ja lähdin etsimään suihkua ja vessaa! Menin puurakennusta kohti ja löysinkin kioskin tapaisen jossa oli kesätyöntekijä ottamassa satamamaksuja vastaan. Hänkään ei osannut sanakaan suomea. Joten pääsen taas kokeilemaan entisen kotimaan kielen sujuvuutta. Sain numerokoodin ja painelin suihkutiloihin. Suihku tuntui taas jumalaisen ylelliseltä.

Heikki oli sillä välin soittanut ystävälleen joka oli laivalääkäri ja hänellä oli praktiikka Ahvenanmaalla. Heikki pyysi meille kyytiä kyläkaupalle. Meidän ruokavarastot olivat kuluneet melkein loppuun. He sopivat, että tehdään kauppareissu joskus 4 aikaa. Olin huolissani miten kerkeämme tekemään ennen sitä tutustumisretki kastelholman linnaan. Tätä hetkeä olin koko matkan odottanut enkä halunut pilata sitä sillä, että meidän olisi kiireellä juostava linna läpi. Juu ei käynyt. Käskin Heikin soittaa ystävälleen ja pyytää tulemaan vasta myöhemmin.

Lähdettiin vihdoin matkaan. Kamera oli valmiina kaulassani. Kiivettiin polkua ylös ja minua jännitti kovasti. Linna pilkotti kutsuvana mäen takaa. Sen uljas olemus näkyi jo venesatamasta. Kiirehdin nopein askelin mäkeä ja saavuimme yllättäen pihapiiriin. Joka puolella oli vahoja rakennuksia kaisla- ja pärekattoineen. Menimme heti lähimpään rakennukseen. Kun astuin ovesta sisään astuin samalla 1600 luvulle. Vanhat huonekalut olivat paikoillaan odottamassa talonpoikia palaamaan kotiin. Rakennuksia oli myös rengeille ja piioille. Rannalla oli kalastajamökki vanhoine verkkoineen ja pyydyksineen. Ylempänä mäellä oli talli ja navetta. Siellä oli myös pihan hienoin talo jossa oli selvästi asunut arvoltaan korkeampia ja varakkaampia ihmisiä. Herrasväkeä. Talossa oli hienoja astioita ja huonekalut olivat siihen aikaan hienoja.

Olin kaikesta näkemisestä aivan haltioissani. Räpsin kuvia minkä kerkesin. Isossa pihapiirissä oli niin paljon rakennuksia ja nähtävää, että Kastelholman linnakin oli jäänyt taka-alalle ajatuksistani. Pihalla erään rakennuksen seinustalla istui nainen, jolla oli sen aikainen vaatetus ja hän valmisti samoilla 1600 luvun menetelmillä kaikkia koriste-esineitä. Pyysin luonnollisesti, että saisin kuvata häntä. Nainen suostui ystävällisesti hymyillen. En varmasti ollut ensimmäinen, kun häntä kuvasi.

Tuntui, että rakennuksia tuli koko ajan vastaan vain lisää. Jossain vaiheessa päätimme mennä linnaan. Voitaisiin takaisin tullessa tutkia loput.

Kastelholman vanesatama

Talonpoikaistalossa

Kastelholman linna

Laskeuduttiin mäkeä alas kohti linnaa. Nyt oli hetki koittanut. Hetki jota olin koko matkan innoissani odottanut. Linna näkyi mahtavana ja jykevänä, valtavana rakennuksena edessämme. Laskeuduimme mäkeä alas muiden turistien joukossa. Saavuttuamme linnan porteille kävimme ostamassa liput ja käsikirjan. Menimme portista läpi linnaan. Kun astuin sisään, huomasinkin olevani ulkona. Olin hämmentynyt. Eihän täällä ole kattoa! Pelkkä muuri! Olin taas pettynyt. Ei ole todellista. Oltiin sisäpihan näköisellä alueella. ihmisiä vaelteli ylempänä, jossa meni kulkureittejä eri puolelle muuria. Huomasin kuitenkin ihmisten katoavan jonnekin muurien sisään. Eli tuolta toiselta puolelta pääsi sisään jonnekin. Oliko täällä sittenkin ihan linnan sisätiloja?

Lähdimme ihmisten perässä etsimään tietä juuri sinne linnan osaan jonne näin ihmisten katoavan. Tai itse asiassa minä suunnistin sinne päättäväisenä. En todellakaan ollut matkustanut näin kauas turhaan huomatakseni että linna ei ole olemassakaan vaan pelkkiä raunioita!

Heikki jäi muureille tutkimaan, mitäs muutakaan, kun jotain keskiaikaisia tykkejä. Minä olin jo menossa kohti sisään kulkua. Heikki tuli kuitenkin pian perääni. Päästiin vihdoin sisälle. Tultiin jonkinmoiseen pienen aulaan jossa oli vitriineissä tarinoita ja joitain esineitä. Rappuset menivät oikealta ylös pieneen koppiin jossa oli pidetty jotain kuningasta vankina oliko nyt 50 vuotta jossa sitten kuoli. Kun en muista, tästä voi päätellä ettei kauheasti kiinnostanut. Tietysti tunsin hieman myötätuntoa kuningasta kohtaan, kun mietin viluväreiden kulkiessa selkäpiitäni pitkin, jos olisin itse joutunut elämään tässä mitättömässä pienessä luukussa. Karmeaa. Mutta juuri nämä kuninkaat polttivat roviolla kaikki noidaksi luulemat naiset, jotka tekivät hyvää työtä parantajina. Luen itseni ja samastun näihin naisparkoihin. Minut olisi myös käristetty elävältä jos olisin elänyt tuota kammottavaa vuosisataa. No saipahan Juhana palkkansa.. toivottavasti, viruessaan yksin erossa perheestään surkeassa kammiossa, syödessään pelkkää vettä ja leipää, tuli miettineeksi mitä oli tehnyt.

Vasemmalle mentäessä tulimme saliin jossa oli vanhanajan esineitä vitriineissä. Oli luuneuloja, kirveen ja puukon teriä. Oli vanhoja pukuja, huiveja ja hattuja. Ohitimme pienen hahmon, joka oli lapselle tehty haarniska. Oli myös muutama aito taulu, jotka olivat säilyneet alkuperäisinä. Siihen se alkuperäisyys sitten loppuikin. Puvut, hatut ja huivitkin olivat tehty olettamuksella. Laskeuduimme rappusia alas. Joko nyt päästäisiin asiaan, ajattelin. Jospa nyt tultaisiin oikeisiin linnan tiloihin, joita olin mielessäni kuvitellut.

Edessä avautui näkymä isohkoon saliin. Salin perällä oli kalustettu alue. Menin katsomaan lähempää. Minuun teki vaikutuksen värit jotka olivat kieltämättä vaikuttavat. Edessäni oli kyltti jossa luki; Sali on sisustettu 1600 luvun tyyliin jolta se arveltiin silloin näyttävän. Just joo. No niin. Tässä minä seisoin huijattuna keskellä mukamas keskiaikaista linna joka oli tuhottu, poltettu maan tasalle lukuisia kertoja ja josta ei ollut mitään muuta aitoa jäljellä, kuin muutama vaivainen luuneula ja pari taulua. Tässä useaan kertaan uudelleen rakennetussa hikisessä linnassa ei ollut kuin kaksi ehjää isoa huonetta. Huomasin sen, kun taas järkkyneen mieleni alkoi vaihtua kiukuksi ja päätin jatkaa kulkua, kun huomasin raput huoneen vasemmassa päässä. Rappusten esteenä roikkui kyltti kettingissä jossa luki mitäpä muutakaan, kun pääsy kielletty. Ja arvatkaapas tottelinko kieltoa. En todellakaan. Olin päättänyt mennä kellariin. Vilkuilin ympärilleni ja livahdin kyltin alta rappuset alas. Hymyilin tyytyväisenä päästessäni puisen oven taakse. No niin. Jospa edes täällä olisi jotain mielenkiintoista. Hieroin käsiäni yhteen itsekseni hykerrellen ja tartuin kahvaan. Kiskaisin ovea. Ei tapahtunut mitään. Kiskaisin uudelleen. Lukossa. No niinpä tietysti. Miksi nyt olisivatkaan jättäneet auki jos kerran on kieltokyltti. Tyhmä minä. Nousin raput ylös harmissani ja vielä nolona, pälyillen ympärilleni. Livahdin ketjun alta sopivasti, kun ketään ei nähnyt. Olin päättänyt vakaasti jättää tämä typerä linna taakseni. Lopullisesti.

Sanoin Heikille, että menen takaisin kuvaamaan talonpoikaispihaa. Siellä oli hieno ”midsommarstångenkin”. Heikki sanoi jäävänsä vielä tutkimaan linnan muureissa olevia aseistuksia ja sotastrategioita. Tyypillinen mies. Hyvä, että jotain kiinnosti. Mietin sarkastisesti.

Jätin kammottavan ja mielenkiinnottoman linnan taakseni. Minua harmitti suunnattomasti, miksi ihmisten on pitänyt tuhota linna ja vielä niin monta kertaa? Miksi kaikki pitää aina tuhota ja hajottaa! Jos nämä muinaiset ihmiset olisivat olleet hieman ystävällismieleisempiä niin minulla olisi ollut oikeasti katsottavaa oikeine huonekaluineen ja tavaroineen olevaa EHJÄÄ ja AITOA linnaa! Kaikki on niiden noitia polttavien sotahullujen vika.

Tässä "noita" paralle luetaan kuolemantuomiota.

LUULTAVASTI huussi näyttänyt tältä.

Taiteilijan tekemä, joka fanittaa 1600 lukua ja ARVIOI tällaisilta näyttäneen.

Sama kuin yllä.

Toinen ainoista aidoista taulusta.

Aito taulu

Lapsen haarniska, joka painoi hirveästi. Todella järkevää..

Tässä myssyjä, jotka LUULTAVASTI näyttivät tältä.

Päähineitä, jotka LUULTAVASTI näyttivät tältä.

Tässä huone, joka oli LUULTAVASTI näyttänyt tältä..

Ärtymykseni 1600 luvun aatelisia kohtaan kaikkosi pikkuhiljaa lähestyessäni suunnattoman hienoa talonpoikaistilaa. Täällä oli kertakaikkisen hienoa. Minne vain katsoikin, niin silmä lepäsi näkymissä. Pihapiirin takana näkyi neljä suurta tuulimyllyä. Ne oli sijoitettu kalliolle sinne tänne. Puutarha-alue ylettyi sinne saakka jalopuineen ja pensaineen. Täällä voisi vaikka itsekin asua. Menin taas hymyillen tutkimaan vanhaa tallia.

Kamerastani oli jo aikoja sitten loppunut tilaa. En olisi silti malttanut vieläkään lähteä, mutta meillä oli tulossa kuljetus kauppaan. Laskeuduttiin alas viettävää polkua kohti venesatamaa. Mietin haikeana talonpoikaistilaa ja vannoin mielessäni palaavani tänne vielä takaisin. En kerinnyt tutkimaan aivan kaikkea mitä olisin halunnut. Aina vain aika tuntui loppuvan kesken. Ei tällaisiin paikkoihin saisi lähteä aikataulujen kanssa.

Venesatamaan päästyämme Heikin ystävät tulivat jo auton kanssa. Hyppäsimme kyytiin ja ajoimme kylälle. Täydennettyämme ruokavarastot Heikin ystävällisten ystävien ansioita päätimme kohta lähteä kotimatkalle. Venesatamassa meitä odotti kuitenkin yllätys. Laivalääkäri oli ilmoittanut valkoisen lautan omistajalle meistä ja he olivat saapuneet lautallaan meitä tervehtimään. Se oli iloinen yllätys. Heikki oli aivan haltioissaan saadessaan omahenkisen ystävän joka oli myös rakentanut lautan aivan itse. Siitä riittikin sitten keskustelua ja tutkimista puolin sun toisin. Merikapteeni Ole ja hänen vaimonsa lautta oli aivan omaa luokkaansa. Se oli kerta kaikkiaan hieno ja upeasti tehty ja suunniteltu. Sisältä se oli todella hienosti sisustettu ja siellä oli myös terassi katoksineen. Oli kyllä upea.

Istuttiin ja juteltiin, otettiin kuvia ja sitten olikin jo meidän aika lähteä. Oli hienoa tutustua niin ystävällisiin ihmisiin ja saada uusia ystäviä. Meidät kutsuttiin ensi kesänä Olen ja hänen vaimonsa kotiin saunomaan ja viettämään iltaa. Varmasti tullaan jos vain luoja suo.

Heilutettiin hyvästit ja matkamme jatkui lautan katolla.

Olen hieno asuntovene.

Näkymiä sisältä. Todella upeaa.

Olen hienon asuntoveneen terassi.

Henrik ja Tom

Olen ihana vaimo Birgitta heilutti meille hyvästiksi.

Gumskobben (Bergö) Vanhat puut.

Kastelholmasta lähdettyämme päätimme ajaa mahdollisimman monta tuntia. Tavoitteenamme oli palata kotiin vähintään parissa vuorokaudessa. Lähestyimme saarta joka oli lautta ja laivaväylän lähellä. Saari oli valtavan iso ja korkea. Olin kahden vaihella. Heikki kysyi mennäänkö tuonne. Halusin jo kotiin, mutta saari sai otteen minusta. Heikki suuntasi lautan kohti sitä. En antaisi itselleni anteeksi jos olisin ohittanut sen.

Päätettiin ainakin käydä siellä. Kiivetä ainakin jyrkkää kalliota ylös tähystämään maisemia. Saari oli upea näky jylhineen kallioineen. Mitä lähemmäksi päästiin sitä todellisemman kuvan kallioiden suuruudesta ja jyrkkyydestä sain. Heikki ajoi lautan aivan kallion kylkeen. Tästä lähdimme kiipeämään suoraan ylös. Kiipeäminen oli hieman pelottavaa. Vilkaisin kerran alas. Päätin nopeasti etten tee sitä toista kertaa enää, ennen kuin olen perillä. Etsin Heikkiä katseellani. Näin hänestä vilauksen kauempana. Heikki oli luonnollisesti valinnut vaarallisemman tien ylös.

Oltiin perillä ja Heikki lähti omille teilleen ja minä seisoin keskellä ikivanhaa metsää. Katselin hämmästyneenä ympärilleni. Puut olivat varmasti usean sataa vuotta vanhoja. Niiden kaarna oli alkanut kerrostamaan irti, kuin kalansuomut. Ne olivat valtavan kokoisia. Niiden ympärysmitta oli suurimpia mitä olin koskaan nähnyt. Koskin puun kaarnaa kädelläni, tunsin suurta kunnioitusta puuta kohtaan. Tunsin puiden vuosisatojen vanhan viisauden ja suuren lohdun, joka niistä huokui. Kyyneleet alkoivat valumaan, kaikki paha olo, joka oli patoutunut sisimpääni purkautui ulos. Siinä seisoin ja nyyhkytin lempeiden puiden syleilyssä ja Heikki ilmestyi yhtäkkiä puiden lomitse. Tietysti. Yritin äkkiä kääntyä ettei Heikki näe itkuani. Pyyhin kyyneleet hihaani vaivihkaa. Heikki vilkaisi minua tietävästi. Turhaa yritin siltä mitään piilotella.

Näytin Heikille yhtä koloa, jota epäilin käärmeen pesäksi. Heikki tutki koloa ja löysi käärmeen ulostetta. - Kyllä täällä käärmeitä asuu, tiedä sitten onko kyseessä kyitä vai rantakäärmeitä. Heikki oli aina kiinnostunut käärmeistä, kun itsellä on kuningasphyyton.

Käärmeen ulostetta, jota Heikki tutkii.

Lähdimme kiipeämään alas kalliota, mikä ei ollut kovin miellyttävää. Pelkäsin jalkojen lipeävän ja putoavani alas. Otin lautassa kameran esille ja otin muistoksi muutamia kuvia joihin sain vanhoja puitakin mukaan. Niitä olisin halunnut erityisesti kuvata, mutta en uskaltanut kiivetä jyrkkiä kallioita kamerani kanssa. Joten sain tyytyä kauempaa otettuihin kuviin.